Jos puhutaan hyvästä ja oikeasta, esimerkiksi käytöksestä, kenen kautta sitä oikeastaan ajatellaan. Hyvä ja oikea käytös takaa harmonian ja tasapainon säilymisen ympäristössä. Kun yksilö käyttäytyy oikein, asiat, ihmiset, tilanteet, ratkaisut eivät hetkauta ympäristöä. Mutta entäs kun oikea ja hyvä ihmisen sisällä on ristiriidassa ympäristön kanssa?

Syntyy kaoottisia tilanteita, väärinymmärryksiä, rajarikkomuksia, kärjistyksiä, haavoittumisia. Mitään muuta et halua kuin että ympäristö kestäisi sen mitä on sisällä oikea ja hyvä.

Ilmeisesti kaaos on aina. Sisällä tai ympärillä. Ympäröivä harmonia kiertää kaaosta, sisäinen kaaos kiertyy kuristamaan harmoniaa ympäristössä. Lopulta on aina oltava räjähdys. Ennemmin tai myöhemmin kuristava kietoutuva puristus on liikaa. Kaaoksen tappaa ainoastaan harmonia, mutta onko sitten toista ilman toista? Voiko harmonia tuhota kaaoksen lopullisesti ja silti säilyä itse olemassa?

Kenen hyvä on tärkein? Miksi on olemassa tilanteita, joissa tähän pitäisi yksiselitteisesti voida vastata, mutta ei ole mahdollista toimia niin että tärkein hyvä toteutuu? Onko mahdollista olla hyvä itselleen ja toiselle samanaikaisesti? Onko toisen hyvä aina jostain muusta pois? Onko hyvä suhteellinen käsite?

Löysinpä aika koskettavan jutun tuolta. Tässä pätkä:

"Jos sinulla on rajatilahäiriö, saatat kokea elämäsi hauraana ja tuikkivana, ilman sisältöä ja pysyvyyttä. Saatat toisinaan palaa kirkkaasti ja täynnä vahvoja tunteita, ja toisinaan kokea olevasi tyhjä ja ikävystynyt. Saatat lennellä villisti ympäriinsä impulssejasi seuraten, hirmuisessa yrityksessä tyynnyttää sisälläsi olevaa tuskaa ja etsiä identiteettisi riekaleita.

Jos sinulla on rajatilahäiriö, sinulla on vain vähän aavistusta siitä kuka sinä olet ja mikä on sinua varten. Äärimmäisessä muodossaan se saattaa tarkoittaa sitä että etsit muilta vihjeitä jotta tietäisit milloin syödä tai juoda, työskennellä ja levätä, tai jopa nauraa ja itkeä. Saatat yhtenä päivänä valtavasti ihailla jotakin henkilöä, ajatusta tai asiaa, mutta seuraavana päivänä sillä ei ole mitään merkitystä. Tämä puute, jossa sinulla ei ole kiinteää käsitystä itsestäsi, arvoistasi eikä haluistasi, on rajatilapersoonallisuuden keskeinen piirre. Kuvittele että ajelehdit avaruudessa satunnaisesti ilman tajuntaa siitä mikä on ylös ja alas, eikä sinulla ole karttaa joka näyttäisi matkasi alun tai päämäärän. Rajatilassa ei ole emotionaalista kiinnekohtaa, vaan se on hetkestä toiseen elämistä ilman minkäänlaista jatkuvuuden, ennustettavuuden tai tarkoituksen tuntua. Elämä koetaan sirpaleina, pikemminkin valokuvien sarjoina kuin elokuvana. Se on sarja erillisiä kokemuksia tilanteista jotka eivät liity toisiinsa saumattomasti, niin että niistä tulisi yksi kokonaisuus."

Ihan kamalan paha olla tuli, kun tajusin, että mun lapseni ei tätä menoa saa sellasia kivoja muistoja ns.  lapsuuden perhejuhlista, jotka mulle oli pienenä tosi tärkeitä. Joulut ja juhannukset oltiin aina mummulassa äidin suvun kanssa, ja se oli tosi kivaa. Nyt näyttää siltä, että pojan toinen juhannus ollaan kotona, ja totesinkin tossa, että kenelläkään tuskin on ihania lapsuusmuistoja äidin kanssa kotona kököttämisestä juhannuksena. Piti mennä siskon perheen kanssa mökille, mutta kun se suunnitelma kariutui, jäätiin sitten jotenkin tyhjän päälle.

Ei sillä tässä vaiheessa ole väliä, ei poika muista tätä juhannusta melko varmasti ollenkaan. Ahdistaa tosi paljon ajatus kuitenkin siitä, että jos me jotenkin jäädään ulkopuolelle kaikesta yhteisestä, kun ei meillä ole mitään sellasta yhteisöä tukena. Että on vain tavallaan irrallisia ihmisiä, joilla on omat perheensä/yhteisönsä, joiden kanssa ne puuhaa jne. On tullut sellanen olo tässä kevään mittaan, ettei me kuuluta oikein mihinkään, ollaan sellasia irtolaisia. Tarkotan jotain sellasta, että jokaisella on ihmisiä joiden ympäröimänä ne tahtoo viettää aikaansa ja pyhiänsä ja tärkeitä hetkiä. Ja että musta tuntuu siltä, ettei me kuuluta kenenkään niihin ihmisiin, vaikka monet kuuluisivatkin meille niihin ihmisiin. Poika riittää mulle, ja koira täydentää hienosti, tai siis että mä en haluaisi viettää aikaani nyt ilman niitä kovin usein (se ei vaan sulje pois sitä että on muitakin, joiden kanssa haluan viettää aikaani), mutta että riitänkö mä mun pojalle..? Ja aika kauan on vielä sitä aikaa, että me ei voida itse valita niitä hetkiä joita halutaan vietettää yhdessä ja erikseen. On silläkin merkitystä. Entäs sitten kun se aika päättyy?

Ei varmaankaan "pitäis murehtia" sellasia, mutta väkisinkin sitä tulee tollanen mieleen yhtäkkiä jostain vaan nurkan takaa hiipimällä, elämä tuo eteen asioita tulevaisuudesta jo nykyhetkessäkin. Ja kun mun nykyhetken valinnat vaikuttaa pojan tulevaisuudessa. Se on iso vastuu. Ja mä olen ihan tietoinen siitä, ja se tuntuu pelottavalta ja yksinäiseltä varsinkin silloin kun teen jyrkkiä ja suuria päätöksiä. Ajattelen silloin, että poika ja pojan onni ja pojan muistot on kaikki mun kädessä, ja että mitä jos mä teen väärin, vaikka tuntuisikin oikealta? Kun kuitenkin olen itsekin joskus surullinen tekemistäni päätöksistä, vaikka ne mun sydämessä olisikin asettuneet oikeiksi.

Onko oikea päätös aina hyvä päätös? Ja kuinka laajalle yksi ihminen voi kantaa vastuun oman päätöksensä vaikutuksista muihin ihmisiin? Tuntuu niin hemmetin mutkaiselta kantaa vastuu kahden edestä yksin, ja silti tiedän, että niin se on ja sen on oltava. Pitääkö se minkä tietää tulevaksi aina hyväksyä automaattisesti, jos siihen minkä tietää tulevaksi, on voinut itse vaikuttaa? Entä jos valitsee vain huonoista vaihtoehdoista sen vähiten huonoimman? Ja mitäs sitten? Kun ratkaisunsa on tehnyt, toimitaan sen mukaan, hyväksyi sen tai ei. Kun ei siitä voi oikein reklamoida kenellekään, että itse on valinnut vaihtoehdoista B:n koska se tuntui parhaalta kaikista niistä paskoista vaihtoehdoista, muttei yksinään tunnu kuin pahalta.

Mä olen viimeisen kuukauden keskittynyt pääsykokeeseen ja nyt se on ohi. Olin siis Tampereen yliopistolla sosiaalityön pääsykokeessa perjantaina. Osasin vastata kaikkiin kysymyksiin ja esseetäkin kirjoitin koko sen maksimimäärän, kolme ja puoli sivua. Vähän hirvittää sen esseen laajuus, kun siitä saa max.30pist. (koko kokeen pistemäärästä puolet...) ja en vaan siinä ajassa pystynyt puristamaan enempää aihetta kasaan ja tuntuu, että se jäi tosi vajaaksi ja että voin saada siitä maksimissaan 10 pistettä. No, ompahan eka kerta kun mulla olisi ollut enemmän sanottavaa koevastauksessa, kuin mitä olisi saanut sanoa. Tuli sitä ihan eheä ja järkevä kokonaisuus, mutta ei missään tapauksessa ollenkaan kuitenkaan hyvä. Kuvailisin sitä itse sanalla välttävä, enkä jaksa uskoa, että täydet pisteet kirjatentistä pelastaa sitä.

Olen vähän, tai ei, olen tosi vihanen itselleni, että kävi näin. Jo nyt olen tuominnut itseni epäonnistuneeksi enkä voi olla ajattelematta, että ehkä tein sen jo kokeen aikana, ja siksi essee ei ollut niin hyvä kuin olisi voinut olla. Toisaalta taas sitten iloitsen siitä, että osasin vastata muihin kokeen kysymyksiin, mutta se ilo on aika latteaa, kun tiedän, etten pärjää ja ettei se riitä.

En nyt osaa kirjottaa mitään muuta, vaikka ajatuksen tasolla kaikenlaista onkin päässä. Tyhjä olo kun ei enää tartte jännittää sitä koetta eikä tartte opiskella.

Ressulla on murrosikä tai uhmaikä tai joku muu erityisen haastava ja hankala vaihe elämässä. Sillä on virtaa ihan tolkuttomasti ja kärsivällisyys nolla. Tuntuu ettei mikään määrä liikuntaa ja aktiviteettia riitä ja liikaa sitä ei kuitenkaan voi olla, sen mahdollisuuden olen rajannut pois. Remmissä riuhdotaan ja sinkoillaan ja vapaana ei anneta kiinni/tulla luokse. Muutos on tapahtunut viikon sisällä, ihan yhtäkkiä. Se nimenomaan UHMAA mua ja kaikkea mitä mä siltä odotan. Onneksi mä olen koulinut ittestäni töissä johdonmukaisen ja osaan pysyä tiukasti siinä, mitä olen päättänyt. Muuten tästä ei selvittäisi.

Mun on alettava enemmän keskittyä myös toisten koirien kohtaamiseen ja siihen, miten mä haluan että Ressu suhtautuu muhun ollessaan toisten koirien kanssa. Pitänee mennä koirapuistoon ja pitää Ressua osittain siellä remmissä ja kouluttaa. Voipi olla ettei kanssapuistoilijat tajua, mitä mä tuon koiran puistoon kytkettynä ja kiusaan sitä, mutten keksi oikein muutakaan systeemiä. Eipä mua oo ennenkään toisten ihmisten mielipiteet ja ihmettelemiset jaksanu kiinnostaa.

Ihmisten vastaanottaminen asuntoon on sujunu hyvin, ihan loistavasti, viime aikoina. Vieläkin siinä tilanteessa on pakko sählätä, mutta hyppiminen on radikaalisti vähentynyt ja mun kuunteleminen ja ohjeiden vastaanottaminen taas sitten lisääntyneet voimakkaasti. Haukkuminen on vähentynyt ihan minimiin kaikissa tilanteissa.

Paikalla olemista aletaan harjoitella intensiivisemmin täällä sisällä alkaen nyt heti. Se on kultaakin arvokkaampi taito, joka ei Ressulla suju nyt tän virtapiikin takia ollenkaan. Se malttaa istahtaa, mutta sitten on pakko alkaa sohia ja riekkua samantien, vaikka mä suunnilleen makaisin sen päällä.

Ärsyynnyin tänään kun huomasin taas, kuinka lyhyt pinna mulla on. Kehitynpä itsekin samalla kun koira oppii käyttäytymään siivosti.

Roolimalli on niinkun sellanen, josta otetaan mallia johonkin rooliin vai? Niin mä sen ymmärrän. Mutta entäs ihmisyys, siis olla ihminen, onko se rooli? Olla mies tai nainen, onko se rooli? Tarviiko ihmiseksi tullakseen mallin? Tarviiko naiseksi tullakseen mallin? Kasvaako mieheksi vain miehistä mallia seuraamalla? Entä, jos seuraa ns. "väärää" roolia? Vain mies tietää millaista on olla mies ja nainen tietää millaista on olla nainen. Mutta onko se sitten kuitenkaan erilaista, eroaako ne jotenkin muka toisistaan, olla mies ja olla nainen? Molemmat on ihmisiä.

Mä olen koko ajan kasvattanut ihmistä - en miestä tai naista. Jotakin tavallaan sukupuoletonta olentoa. Mutta onhan sillä sukupuoli, ja sitä pitäs jotenkin osata tukea kasvussaan eri sukupuolen edustajaksi kuin minä. Koska onhan sillä väliä, että on juuri kaksi eri sukupuolta. Sukupuolella on oltava joku merkitys. En halua korostaa sukupuolta, mutten halua missään tapauksessa häivyttää sitä poiskaan, latistaa sitä.

Mun mielestä ei oo miestenjuttuja ja naistenjuttuja. Ei miestentöitä eikä naistentöitä. Miestenvaatteita ja naistenvaatteita.

Mutta miten ollaan mies miesten kanssa? Eikö jokainen mieskin ole yksilö? En jaksa uskoa siihen, että on olemassa joku kirjoittamaton laki siitä, miten miehet on keskenään ja miten naiset on keskenään. En mä ainakaan osaa automaattisesti olla jokaisen tapaamani naisen kanssa rennosti ja mutkattomasti - ei varmasti kaikki miehetkään viihdy toistensa seurassa. Että mistä tarkalleen mun poikani jää paitsi kun ei sillä ole isää osana sen arkea ja perhettä?

Mä olen ihan itse, kavereiden kanssa tai sit oikeesti itsekseni, opetellut meikkaamaan, ajamaan ihokarvat, käyttämään hajuvettä ja laittamaan tukkani jne, en muista, että mun äiti olisi koskaan sellasia mulle opettanut, pikemminkin aina paheksunut sellasta. Ja kyllä mut silti erottaa naiseksi miesten keskellä, vaikka myöhemmin opettelin pois melkein noista kaikista, koska se ei tunnu omalta eikä tärkeältä. Mikä musta tekee naisen? Siis henkisesti. Vastaus kuuluu: en tiedä.

Jos mä en tiedä mikä musta tekee sen mikä sukupuoleltani olen, niin miten mun lapsestani tulee sukupuoleltaan se, mikä se on ja mitä mä en ole, enkä siis ainakaan ymmärrä? Mikä on mun rooli siinä näytelmässä ja mikä on muun ympäristön rooli? Mikä on miesten rooli ja mikä naisten?

Ensimmäinen vuosi mun lapsena, ensimmäinen vuosi lapsen äitinä. Jännää, miten aika vaan menee eteenpäin samaa tahtia, vaikka kyydissä kuinka kompastelisi. Ja miten aina pääsee ylös, ajan avustamana, ja jatkaa matkaa. Omaan tahtiinsa, omilla ehdoillaan, omasta tahdostaan, silti ajan armoilla. Ajelehtia, astella. Nousta ylös ja kiivetä, laskeutua ja pudota. Uudestaan. Voiko aikaan tarttua kiinni? Elämään voi, mutta voiko aikaan? Mitä on ajanhallinta? Onko sellaista?

Vauva kävelee pian. Ihan kohta se on valmis askeltamaan ensimmäiset askeleensa. Toistaseks se pääsee eteenpäin hurjaa vauhtia konttaamalla. Tänään se oppi taputtamaan käsiään. Ihan itse, ihan yllyttämättä. Vauvasta on tullut sosiaalinen ja ihmisistä kiinnostunut. Arkuus on väistynyt ja rohkeus lähestyä löytynyt. Vauva kaipaa enemmän virikkeitä kuin olen sille osannut tarjota, siihen tulee muutos.

Miten tehdään passiivisesta ja laiskasta äidistä reipas ja aktiivinen? Miten muutetaan haaveilu toteuttamiseksi? Miten tartutaan niin, ettei ote lipsu?

Missähän vaiheessa olis pitäny toimia, että olisin päässy takas kyytiin. Yritin tänään kartottaa sitä, mutta en ole oikein varma koska putosin ja minne putosin.

Musta tuntuu, etten oikein osaa myöntää itselleni kokonaistilannetta, vaan oon kiertäny sen ympärillä ja se vähän niinkun pyörii se tilannekin koko ajan ja mä näen siitä vain tietyn osan. Miten siitä lähdetään korjaamaan mitään? Kun ei mikään pysy paikallaan enkä näe kokonaisuutta. Ne asiat vaan vilahtelee mun ohi ja ne menee niin nopeesti, etten ehdi tarttua niihin kunnolla. Ja koska se kokonaisuus on viturallaan, tilanne ei korjaannu, vaikka yhden osan saisikin kiinni ja korjattua. Pyörre sotkee senkin pian.

Mä olen nyt itse paikallani, osannut pysähtyä, kai se on joku alku.